ArkistoSuunnistus

Nuori huippu-urheilija – Tarvitsenko valmentajaa

Julkaistu SSL:n  valmennusmateriaaleissa 2002

Tämän jutun kirjoittaja on kuulunut SSL:n valmennusryhmiin vuosina 1997-1998 (AV-ryhmä) ja 1999-2001 (Pohjola-ryhmä). Meriitteinä on neljä nuorten SM-mitalia ja yhdeksän plakettia (joista yksi viestistä). Edustanut maajoukkuetta kolmasti: Junioreiden European Cup 2000 Sveitsi (JEC), Junioreiden MM-kilpailut 2001 Unkari (JWOC) (Paras saavutus pikamatkalla 16.) ja JEC 2001 Ranska (Paras saavutus normaalimatkalla 8.). Tänä vuonna miesten sarjassa (ensimmäinen miesten sarjan vuosi) SM-pikamatkalla 11., SM-yössä 21. ja Tiomilassa joukkueen mukana 11.

Miten valmennetaan?

Perinteinen tapa valmentautua huippu-urheilussa lienee valmentajajohtoinen. Kun tavalliselta kadunmieheltä kysyy tunnetun urheiluvalmentajan nimeä ja valmennustyyliä niin vastaukseksi saa melko suurella todennäköisyydellä jonkun jääkiekkovalmentajan ja kurinalaisuuteen perustuvan auktoriteettisen valmennustyylin, tai ainakin jotain sinne päin. Tuskin monikaan osaa sanoa suunnistusvalmennuksesta juuri mitään mutta siltikin tuloksista päätellen sekä suunnistuksessa että tässä esimerkkilaji jääkiekossa on urheilijoiden kansainvälinen taso erittäin kova. Suunnistus on yksilölaji mutta viestisuunnistus muuttaa sen joukkuelajiksi. Herää kysymys, muuttavatko viestit vaatimuksia valmennuksessa/valmentautumisessa? Onko suunnistajilla kenties jotain opittavaa jotain joukkuevalmennuksesta ja myös toisinkinpäin? Kun Torsten ”Totte” Smedslund toi kovemman asenteen suunnistusmaajoukkueen harjoitteluun, lähti menestyskäyrä nousuun ja kun Curt ”Kurre” Lindström toi jääkiekkomaajoukkueeseen yksilöllisemmän ja ihmisläheisemmän valmennustyylin, voitettiin jääkiekon maailmanmestaruus..

Suunnistusvalmennus?

 

Minkälaista on suunnistusvalmennus? Mitä vaaditaan suunnistusvalmentajalta, sillä suunnistus vaatii monia erikoisalueita pelkän fysiikan lisäksi, vai tarvitseeko suunnistaja valmentajaa lainkaan? Kysymykset kattavat laajan alueen mutta se on varmaa että huippusuunnistajaksi kehittymiseksi vaaditaan jonkinasteista valmennusta ja yleensä ainakin uran alkutaipaleella. Karkeasti aihetta hahmotellen itse jakaisin suunnistusvalmentajat kolmelle eri portaalle: Oravapolkuvalmentajat, nuorten valmentajat ja nuorten aikuisten valmentajat. Oravapolulla opetetaan suunnistuksen alkeet pelin ja leikin varjolla ja pidetään hauskaa. Nuorten valmennuksessa huomiota kiinnitetään aiempaa enemmän säännölliseen fyysiseen harjoitteluun, haetaan runsaasti uusia maastokokemuksia ja aletaan hiomaan taidollisia tekijöitä vaativammista lähtökohdista. Tämä vaihe sijoittuu yleensä urheilijan murrosiän ympärille ja sen jälkeiselle ajalle, joten valmentajan pitää tuntea valmennettavansa hyvin, jotta tasapainoilu kaiken muun elämän keskellä onnistuu. Läheskään kaikista orapolkulaisista ei tule tule huippusuunnistajia ja tämä on hyvä pitää mielessä. Nuorten aikuisten valmentajat kuvailisinkin ennemmin sanalla neuvonantaja, sillä onhan käynnissä urheilijan kehittymisprosessi ja tällaisessa tilanteessa urheilija itse osaa tehdä paljon asioita oikein, valmentaja vain tarkkailee ja heittää peliin jalostavia ajatuksia. Monesti tällä ylimmällä tasolla valmentaja on entinen huippusuunnistaja mutta onko se rikkaus vai ei, sillä urheilija kehittyy aina enemmän ja enemmän valmentajansa kaltaisekseen halusipa valmentaja sitä tai ei. Onko parhaan valmentajan omaava urheilija myös itse paras? Uskoisin että näin ei ole mutta kenties aiheessa on jotain pohdittavaa, ehkä valmentaja suunnistuksen ulkopuolelta voi olla myös oikea ratkaisu. Mutta toimiipa valmentaja millä näistä tasoista tahansa niin vastuu kaikessa tekemisessä on suuri: Perintötekijät, motivaatio, harjoittelu, elämäntilanne, perhe ihmissuhteet, opiskelu, työ ja sadat muut tekijät vaikuttavat urheilijan reitinvalintaan elämässä ja ne kaikki vaativat oikean järjestyksensä huippusuoritusten taustalla.

Omat uran alkuvaiheet

Aloitin suunnistamisen Länsi-Lavian Loiskeen oravapolkukoulussa 7-vuotiaana ja kävin aktiivisesti seuran harjoituksissa ja iltarasteilla. Rasti- ja tukireitti-ikäisenä kilpailin vähän. 14-sarjassa lainasin kirjastosta suunnistuksen valmennusteoksia ja aloitin pienimuotoisen omatoimisen harjoittelun jo muutaman vuoden jatkuneen jääkiekkoharrastuksen lisäksi. Alueen kisoissa saavutin sen verran menestystä että Eurajoen Veikkojen suunnistuksessa vahvasti vaikuttanut Seppo Lempainen sai ylipuhuttua nuoren miehen vaihtamaan seuraa. Seuran vaihto tapahtui luontevasti, kiitos erittäin hyvän ilmapiirin, ja niistä lähtökohdista oli hyvä aloittaa ensimmäinen SM-kisavuosi. Muutos toi harjoitteluun mukaan seuran suunnistusleirit ja kilpailuihin löytyi aina myös viestijoukkue. Samalla sain myös ensimmäisen henkilökohtaisen valmentajan kun Lasse Lempainen tarjoutui omatoimisesti tehtävään ja varsinainen suunniteltu harjoittelu alkoi. Tämä valmennussuhde perustui hyvin ihmisläheiseen ja kokemusperäiseen tyyliin, mikä tuottikin yllättäen hyvää tulosta jo mestaruuden muodossa syksyn SM-normaalimatkalla.

Suunnistusliiton valmennusryhmiin

Ensimmäisen SM-vuoden tulokset antoivat paikan aluevalmennusryhmään, jota valmensi Markku Jauhiainen. Jälleen alkoi uusi kehitysaskel muotoutua kun tiivis leiritys antoi kokemuksia muista Pohjoismaiden vaativista maastoista. Taitoharjoittelu sai koko ajan uusia virikkeitä, sillä AV-ryhmässä harjoituksiin ja niiden analysointiin paneuduttiin huolella. Palautetta ja ohjausta sai usein myös maastossa, elementissä jossa asiat parhaiten juuri tässä lajissa omaksuukin. Asiaa edesauttoi se että ”Jauska” oli (ja on) ilmiömäinen tarkkailemaan valmennettavan edesottamuksia maastossa ja analyysikin oli heti valmis. Yleisesti ottaen harjoittelun suuntaviivat käytiin myös henkilökohtaisesti läpi ja lihashuoltoon panostettiin. Pohjola-ryhmässä toiminta jatkui lähes samalla linjalla. Tosin pääpaino oli enemmänkin uusien maastokokemuksien hankinnassa leirien suuntautuessa enemmän Keski-Eurooppaan, vaikkakin leirien määrä myös väheni verrattuna AV-leiritykseen. Yksi iso kehitysmomentti liiton valmennusryhmissä oli siinä tekijässä että pääsi tutustumaan muihin saman ikäisiin urheilijoihin ja näki heidän harjoitteluaan.

Toinen henkilökohtainen valmentaja

Aluevalmennusajoista lähtenyt ystävyys Markku Jauhiaisen kanssa johti henkilökohtaiseen valmennussuhteeseen vuodesta 1999 lähtien ja harjoittelu kehittyi taas hieman systemaattisemmaksi. Harjoittelun kaikki osa-alueet tarkistettiin kohdalleen ja erityisesti taidollisista ja suunnistusteknisistä tekijöistä saimme aikaan hyviä pohdintoja. Syksyllä 2000 aloitin Urheilukoulussa varusmiespalvelukseni, jossa suunnistajien valmennusvastuussa toimivat Reijo ”Reka” Mattinen ja Markku Hölsö. Tältä Urheilukoulun valmennusakselilta löytyi melkoinen määrä omakohtaista kokemusta ja heiltä oli hyvä omaksua ja suodattaa sopivia vaikutteita. Tältä ajalta lähtikin nykyinen suuntaukseni kehittymään; varsinaista henkilökohtaista valmentajaa ei ole mutta ympärillä on ns. hyvä rinki, jonka kanssa voi kommunikoida ongelmista ja rakentaa kehittyviä keskusteluja. Tämämuutos valmentautumisessani tapahtui pitkältikin sen pohjalta että Urheilukouluunkin henkilökohtaisen valmentajan on vaikea rakentaa päivittäistä harjoitusohjelmaa ja toisaalta olin omaksunut mielestäni jo melko hyvin harjoittelun pääperiaatteet.

Nykyhetki valmennuksellisessa mielessä

Olen siis tällä hetkellä itse itseni valmentaja. Kuten jo aikaisemmissa valmennussuhteissa oli olennaista oppia oman kehon kuuntelemista harjoittelussa niin edelleen tuo on pääperiaatteitani. Tällaisessa tilanteessa voi kuvitella että urheilijalta vaadittaisiin enemmän motivaatiota ja asennetta tekemiseen mutta eihän se välttämättä näin ole. Vaikka urheilijalla olisi oma valmentaja niin ei valmentaja voi motivoitua puolestasi, halun tekemiseen pitää lähteä juurikin urheilijasta itsestään. Tarkemmin ajateltuna en voi sanoakaan ettei minulla olisi nyt valmentajaa,valmentajia on oikeastaan vain monia. Nimittäin aina tarvittaessa konsultoin oman seuran valmentajia (Jauska, P. Vuorinen. M. Ruuhiala ) ja myös muita kokeneempia urheilijoita. Uskoisin että jokaisella urheilijalla on ympärillään vastaavankaltainen ”rinki”, jota he hyödyntävät enemmän tai vähemmän. Urheilijan elämänkaaren aikana uran varrelle mahtuu monia vaikuttajia ja urheilija oppii ja suodattaa vaikutteistaan itselle sopivia malleja. Valmentajia siis tarvitaan mutta missä määrin, se riippuu urheilijasta ja hänen vaiheestaan. Olennaista on se että urheilija löytää itselleen oikeat harjoittelun perusteet, ymmärtää että hän pystyy jatkuvasti kehittymään, uskoo omaan tekemiseensä aina silloinkin kun kokeilee jotain uutta ja osaa ottaa oppia sekä kehitysideoita muiden tekemisestä itseensä soveltaen. Erilaisuus ja oma tyyli on aina rikkaus.

Timo Mikkola – Hiisirasti