ArkistoSuunnistus

Kokemuksia MM-kisoista

Julkaistu Veikkoviestissä 2001

(Vuoden 2001 nuorten MM-kilpailut järjestettiin Unkarin Miskolcissa. Eurajoen Veikoista/Hiisirastista mukana Suomea oli edustamassa viimeistä juniorivuottaan kilpaileva Timo Mikkola. Tässä Timon näkemys kisoista arvokisaensikertalaisen ja sinivalkoisin silmin nähtynä.)

Yli kolmen vuoden projektin välitavoitteeni täyttyi kun nuorten MM-joukkue julkistettiin katsastuskilpailujen jälkeen. Nimeni luettiin tuossa armoitettujen kahdentoista kilpailijan listassa (6 tyttöä, 6 poikaa) ja olo oli sopivan helpottunut. Tyytyväisyyttä piti kuitenkin tyynnytellä ja laittaa jäitä hattuun, sillä mielessä majaili itse päätavoite; MM-kilpailuissa menestyminen. Tuo tavoite oli yhdessä Jauskan kanssa sovittu noin kolme vuotta aikaisemmin ja harjoittelua kohdennettiin Keski-Euroopassa vaadittaviin suunnistuksen osa-alueisiin (mm. mäkijuoksu). Suunnitelma oli siis selvä enkä ajatellut pakata auringonpalvojan välineitä matkalaukun päälimmäisiksi tavaroiksi.

Edustustehtävät ja tärkeät arvokilpailut mielletään usein jotenkin poikkeaviksi ja jopa mystisiksi. Itse kilpailusuoritus on kuitenkin aivan samanlainen kuin normaalistikin, kun juokset hyvin niin sinulla on mahdollisuus menestyä. Tärkeintä on pyrkiä keskittymään olennaiseen eli itse suoritukseen ja jättää häiritsevät tekijät taka-alalle. Mielestäni onnistuin sulkemaan nuo ulkoiset häiriötekijät melko hyvin pois mielestä. Tätä tietysti edesauttoi kolme vuotta nuorten Pohjola-ryhmässä jolloin kokemusta kertyi paljon ”maajoukkuekuvioista” ja Keski-Eurooppalaisista maastoista. Valmentajat ja kisajoukkuekin olivat siis tuttuja entuudestaan ja Unkarin kevätleirimme tutustutti riittävän hyvin kisamaisemiin. Nämä ovat pieniä tekijöitä, joista kuitenkin muodostuu iso kokonaisuus..

Maajoukkueasun kantamiseen liittyvät henkiset jännitteet oli purettu myös edeltäneillä Pohjola-ryhmän leireillä ja tietysti viime syksyn Junior European Cup:issa Sveitsissä (tämä oli ensimmäinen kilpailuni maajoukkuepaidassa). Vaikka asut ovatkin pelkkää kangasta niin kyllä rintaan syttyy liekki kun päälle puetaan Suomen edustusasu.. Unkarin helteisissä kisoissa lähes kaikilla oli käytössään hellesuunnistusasut, joissa asujen takaosa on harvaa verkkokangasta. Nämä asut ovat hyvin käytännölliset ja välillä jopa ansaitusti ”huomiota herättävät” mutta harmi vain kun jouduimme palauttamaan ne takaisin kisojen jälkeen. Kisoihin kuuluvan perinteen mukaan osa vaihtoi niitä kuitenkin muiden maiden paitoihin ja osa saattoi jopa pitää paidan itsellään, tietysti omakustannushintaan.

Unkarin kilpailujen maasto oli tyypillistä mannermaista maastotyyppiä sisältäen suuria korkeuseroja. Maastopohja oli melko kovaa jossa oli vaihtelevanvahvuinen lehtikerros. Puusto oli pääosin lehtipuuta ja monesti näkyvyys oli jopa sata metriä ympäriinsä. Välillä saattoi kuvitella juoksevansa jossain puistossa mutta mielikuva rauhallisesta puistopicnikistä ei kuvaa laisinkaan suorituksen aikaisia tuntemuksia. Matkalle mahtui myös synkkiä tiheikköjä ja toisin kuin monesti Suomessa, sikäläisen ajatusmallin mukaan rasteja voi sijoittaa myös tiheikköön. Tämä ei ole ollenkaan hullumpi käytäntö kun kartat ovat hyviä eikä suunnistuksen luonteeseen kuulu se että kaikki oksat on kerätty reitin varrelta pois. Maastot ja kisakartatkin olivat arvokisojen arvoisia ja kaikki kilpailut ratkaistiin taidolla ja fyysisellä kunnolla. Taitoa tosiaan vaadittiin kun rasteja sijaitsi monesti pienien suppien ja miilujen pohjilla. Vaikka näit maastoa satoja metrejä eteenpäin niin rastin saatoit nähdä vasta viiden metrin etäisyydeltä.

Kisamajoituspaikkana toimi Miskolcin kaupungin reunalla sijaitseva sairaala/hoitola mikä oli tyhjennetty kisojen ajaksi. Lähes kaikki kisajoukkueet majoittuivat tuolla samalla alueella (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ja tunnelma majoituksessa olikin hyvä. Samalla tarjoutui hyvä mahdollisuus käyttää kielitaitoaan tutustumalla muihin suunnistajiin ja kisoissa sainkin monia uusia ystäviä. Majoituspaikka toimi myös kisabussien lähtöpaikkana kilpailuihin. Omien autojen käyttö kilpailuihin siirtymiseen oli kielletty ja kaikkien piti käyttää järjestäjien bussikuljetusta. Tämä olikin kilpailujen yksi mielenkiintoinen piirre: Kilpailijat kuljettiin suoraan lähtöpaikalle joten maali- ja kilpailukeskuksen alue oli entuudestaan tuntematon. Lisäksi kaikenlainen tietojen välittäminen maalialueelta lähtöpaikalle oli eliminoitu jo pelkästään sillä että kilpailualueilla kännykän kuuluvuus oli nolla (olimmehan vuoristoalueella jossa ei sijainnut lähistöllä tukiasemia).

Kilpailujen juhlallinen avajaistilaisuus pidettiin paikallisessa vanhassa linnassa. Jo pelkästään tämä juhla antoi viitteitä siitä että järjestäjät ovat paneutuneet tekemiseensä huolella. Kisat onnistuivatkin järjestelyiden osalta hyvin ja parhaat suunnistajat saatiin selville. Ainoa heikkous mikä jäi mieleen oli normaalimatkan kilpailun radan hienoinen tasapaksuus (pidempiä reitinvalintavälejä olisin kaivannut) mutta se onkin jo ”kosmetiikkaa”.

Kisoista mieleeni jäi kuitenkin positiivinen mielikuva vaikka henkilökohtaista täysosumaa ei vielä tullutkaan. Suoritukset olivat lupaavia ja paluu Suomeen tapahtui monta hienoa kokemusta rikkaampana:”Vaikka tekisit matkalla virheen, yritys ja tsemppi ei lopu siihen. Kun saavut viimeiselle rastille ja yleisö villiintyy huutamaan jaksat puristaa loppuun asti vaikka maitohapot jylläävät. Tunne siitä että olet onnistunut, vahvistaa ne motiivit miksi jaksamme harjoitella. Tunne siitä että jonain päivänä tuuletat ykköspallilla saa sinut aina jatkamaan. Vaikka et voittaisikaan niin tiedät itse, että olet yrittänyt parhaasi.”

Timo Mikkola