Syksyn SM-kilpailut on nyt osaltani taputeltu. Eilen Mynämäen suunnalta ajeli kaksi synkistelevää punanuttua karsinnan jälkeen suoraan Tampesteriin. Toiselle karsinta tarjosi rutkasti epäonnea, toiselle lähtöpassit antoi heikko vire ja sitä myötä epärealistiset mahdollisuudet menestyä lauantain finaalissa. Omaan tonttiin osui nyt tuo epäonni. Lähtökohtaisesti tilanne oli hyvä. Se ei ollut paras mahdollinen mutta riittävä tavoitellakseni menestystä pimeässä yössä. Karsinnassa kaikki kuitenkin kääntyi kun puolivälissä tökkäsin silmäni oksaan ja menetin piilolinssini. Toki suuri todennäköisyys tähän leijui jo ilmassa, sillä en ollut hukannut linssejä vielä kertaakaan pääsarjavuosina.
SM-kisat tarjosivat nyt henkilökohtaisella puolella pelkkää negaatiota. Pitkälle matkalle lähdettäessä asiat painoivat liikaa mieltä ja vakaan suorituksen niittäminen oli mahdotonta. Kaikki eskaloitui lopulta flunssaksi ja keskimatkalle lähdettäessä viikon treeni- ja herkistelysarake näytti nollaa. Kaikissa henkilökohtaisissa SM-karsinnoissa luvut kertovat siitä, että resurssia löytyi mutta niiden niputtaminen ei onnistunut. Norjan MM-kisojen katsojakisoissa löytyi iskua kesän hyvän harjoitusjakson jälkeen mutta sitten pakettini hajosi jonnekin?! Norjan reissun viimeisessä kisassa paukutin säären lihaskalvoon häijyn reiän mutta se antoi matkan jälkeen vain hyvän syyn pariin ansaittuun lepopäivään. Downforce puhalsi jostain muualta ja itse asiassa tiedän jopa mistä. Jatkossa vastaavanlaiset sudenkuopat on syytä välttää.
SM-viesti oli ainoa syksyn positiivinen arvokisamerkintä. Keskimatka avasi riittävästi paikkoja viikon flunssan välttelyn jäljiltä ja suorituksenhallinnan viitekehystäkin saatiin taustajoukkojen kanssa avattua hyvään malliin. Taistelimme kakkosjoukkueella plakettisijoitusten rajamaastossa ja se oli hieman varamiehiseltä miehistöltämme hyvä suoritus. Viestissä oli myös jossain määrin veikeätä juosta edellisen seuran ykkösjoukkueenkin edellä punanuttujen kakkosella. No, viestipäivä oli monessa suhteessa veikeä, sillä hölkkäsin suoraan vaihtopuomilta autolle ja olin tunnin kuluttua jo puku päällä kummipojan ristiäisissä. Tuossakin riittänee tarinaa myöhemmin Eino Olaville kerrottavaksi vaikka plaketti jäi saavuttamatta…
Jatketaanko tästä sitten taas eteenpäin kuin mummo lumessa? Vielä on kautta jäljellä loppusyksyn seuraviestin muodossa ja uskon että niihin motivaatio syttyy jälleen vahvana. Ennen sitä pitää käydä kuitenkin maalla resetoimassa kaupungin pölyt kauluksista ja hakea lantapiikkareihin sitä itseään, jotta realismi pysyy läsnä. Ehkä naputtelen jopa Lavian mäkilenkin matkalla, se huoltaa aina miehen ja mielen. (2.10.)