Rukan hiihtoleirin loppukiri

TT: Treenien taustalla

Tässä on tarina hiihtoleirin kahden viimeisen päivän pääharjoituksista..

Maanantai avautui rauhallisena. Ei soinut Kikka, ei ollut yöllisiä saunomisääniä. Vain aamupalan puurokattila kolisi. Tunnelma oli rauhallinen ja suuntasin näillä eväillä aamupäivän kevyelle parituntiselle hiihtolenkille. Mielessä kiilui kuitenkin jo illalla odottava päivän, ja miksei myös koko leirin kovin pääharjoitus. Sikatreeni oli mielessä mannermaisen kovalla juoksualustalla.

En ollut vielä päättänyt tarkkaa juoksureittiäni ja kaivoin opaskartan esiin. MDangerin konsultoimana päädyin sopivalta näyttävään lenkkiin, jonka pitäisi kestää 90 min + (eli vähän päälle puolitoista tuntia). Pakkanen oli sopivan rapsakka kymmenen astetta ja vedin talvitrikoota jalkaan. Nostatin mökissä tunnelmaa breikkaamalla kerhon keltamustasta humppakoneesta sopivan bassovoittoisaa settiä. Tunnelma korkeana latasin Ipodin taskuun ja suuntasin baanalle.

Aloitin tutulla parinkymmenen minuutin alkuverryttelyllä, mutta sykemittari näytti ylämäessä hieman turhan kovia lukuja. Pienen hetken mietin miten treeni onnistuisi. Samassa katuvalot kuitenkin loppuivat, tuli pimeys ja kapea metsätie. Sytytin Petzlin, painoin kellosta väliajan aloittaakseni ensimmäisen vetopätkän ja annoin mennä rennosti. Ensimmäinen veto lähti kaikesta huolimatta hyvin ja tiesin samassa hetkessä, että tänään tulisi treeni kohtuullisen isolla T:llä. Löin rennosti 19 minuuttia ja nautin täysillä pimeydessä loistavista tähdistä ja horisontissa heiluvista vaaramaisemista.

Toinen veto alkoi kun käännyin oikealle isommalle tielle. Tässä oli vielä pientä asutusta näkyvissä mutta sitten alkoi korpipätkä, mitä en toki tiennyt, sillä reitti oli entuudestaan outo. Annoin Sarvan kuitenkin haukata ja jatkoin hyvillä mielillä eteenpäin. Mieli oli miltei liian hyvä, sillä päästelin hurmiossani aika kauas mökiltä. En ollut katsonut vielä kertaakaan kelloa ja uskoin kaiken olevan hyvin. Mutta sitten alkoi epäilys hiipiä puseroon kun ensimmäinen setti vaihtui luureissa toiseen. Oikealle olisi pitänyt lähteä iso tienristeys, mutta hetkeen ei ollut näkynyt muuta kuin korpea. Päätin jatkaa vielä parin kurvin verran, ennen kuin kääntyisin takaisin. Ei siinä mitään mutta tie oli aika suora. Lopulta tie kuitenkin haarautui ja 27 minuutin veto päättyi, jälkikäteen karttapaikasta katsottuna tämä veto oli tasan 7km pitkä. Sitten iskivät realiteetit vastaan; kyltissä luki Rukajärvi 13 ja siitä olisi vielä ainakin neljä lisää mökille.. Katsoin samalla hetkellä kelloon ja siinä seisoi 1:09. Laskeskelin että molempien kautta menisi liki yhtä pitkään, turha mennä muuttamaan suunnitelmia.

Otin lyhyet palauttelut ja jatkoin menoa, joka muuttui taisteluksi tuulta ja pakkasta vastaan. Tein vedot kolme ja neljä. Yritin pitää juoksun rentona. Toivoin että muut mökillä eivät huolestuisi viipymiseni takia. Nautin tuskasta, kuuraisesta ympäristöstä ja tsemppaavasta musiikista. Naama meni kohmeeseen ja puhaltelin hanskan kautta lämmintä paluuilmaa kasvoilleni. Tulin lopulta tuttuun paikkaan, josta tiesin pk-vauhdilla kestävän vain puoli tuntia, nyt oli loppusuora alkamassa.

Lopulta löysin mökille, jossa toki oltiin jo hieman ehditty spekuloimaan paluuni todennäköisyyttä, olihan kello jo kymmenen nurkilla. Pojat ikuistivat kameralla hapettuneen habitukseni; posket punottivat ja jääpuikot vain roikkuivat korvanappien johdoissa. Otin nopeat palautumisjuomat vatsaan ja suuntasin sukkana saunaan, huominen pitkä hiihtolenkki oli jo seuraava prioriteetti. Mietin vain palautumistani, sillä vatsa rokkasi perinteiseen tapaansa tämän treenityypin jälkeen ja kiinteä ruoka laski pienellä viiveellä. Söin sen mitä pystyin ja huominen hiihtokaverini Jallu hymyili entistä leveämmin.

Tuli odotettu tiistai ja hieman unenpöpperöisenä täytin kamelin kolme litraa ja otin levyn suklaata ja pari squeezyä myös matkaan. Pakkasta oli onneksi vain reilut kymmenen, mutta silti suksessa oli aika karhea luisto. Jalat olivat alkumatkasta jotenkin vielä edellisillan juoksun rytmissä ja hiihto tuntui hieman hapuilevalta. Niin siinä sitten kävi että karautin kannat katossa hankeen vain puolen tunnin hiihdon jälkeen. Selvisin hiihtourani pahimmasta ulosajosta ilman mies- ja kalustotappioita; onneksi hanki oli syvä. Jallulla alkoi hyvänolontunne hiipiä jo puseroon; hän luuli jo pääsevänsä niskan päälle, nauramaan kuinka hyytyisin hankeen yhä syvemmälle, tunti tunnilta, kilometri kilometriltä. Siinä ei auttanut selittely ladun shikaaneista, painavasta repusta tai katseen viivyttämisestä maisemissa. Tappio oli vain nieltävä.

Törmäsimme pitkällä pohjoisen lenkillä Kauton Lasseen, hän oli saapunut treenaamaan lähellä asuvan äitinsä luo. Hiihtelimme ensimmäisen lenkin loppuun rauhassa porukalla. Jatkoimme Jallun kanssa Kuontivaaran lenkille, jossa henkinen yliote vaihtui. Ylitimme kolmen tunnin merkkipaalun ja Jallu alkoi indikoimaan väsymisen merkkejä. Päätin kaivaa suklaat esiin ja tarjosin toki kaverille kanssa. Jatkoimme matkaa tasaisella vauhdilla ja suuntasimme kolmantena odottavalle Pyhävaaran lenkille. Tuli isompaa ylä- ja alamäkeä, mutta ne menivät jo rutiinilla. Nautimme uudestaan suklaata ja imaisimme jäykistyneet geelit vatsaamme. Tuli myös hämärä ja ladulla laskemisen haasteet kasvoivat. Oma vireeni kuitenkin parani koko ajan mitä pidemmälle lenkki eteni. Neljäntenä ollut Vuosselin tasamaalenkki meni jo liki lentämällä, Jallu peesasi aivan kiltisti.

Viimeinen lenkki oli osittain nousupainotteinen Valtavaaran kierros. Ajatuksena oli ottaa hämärässä myös videokuvaa lopun mutkamäkilaskun vaiheista, siltä pätkältä oli jo aiempi päiväotos. Hymy kuitenkin hyytyi mäen päällä, sillä olin unohtanut ladata kameran akun ja pakkanen oli vienyt loputkin virrat koneesta. Keskityimme kuvaamisen sijaan sitten tyylikkääseen loppukiriin ja heitin ajatuksen vielä extralenkistä; olihan kilpalatu vielä kiertämättä. Mutta jos kuusi tuntia hiihtoa ei tuntunut vielä elimistössä juuri miltään, niin ei seitsemäskään tunti sitä muuttaisi. Niinpä suuntasimme mökille, jossa odotti sauna ja tyttöjen jo valmistama tupla-ateria. Summa summarum, onnistunut päivä kruunasi treenillisesti onnistuneen leirin.

Timpe 3.2.2006