SM-pikamatkan kilpailu palaa kolmen vuoden tauon jälkeen jälleen Askolaan. Vuonna 2003 ratkottiin pikamatkan mestaruudet vain kymmenkunta kilometriä tämän vuoden pelipaikasta länteen. Tarkemmin ajateltuna viime vuosina SM-pikamatka on kilpailtu hyvin usein pääkaupunkiseudun lähistöllä. Itse en näe tässä mitään huonoa, sillä puitteet alueella ovat erinomaiset vaativan pikamatkan järjestämiseen. Tärkeimmät tuotteet suunnistuskilpailussa ovat yhä nykypäivänäkin kartta, maasto ja radat. Tänäkin vuonna tulemme ilmeisesti kokemaan kilpailun, jossa nuo edellä mainitut asiat ovat kunnossa, ilman mitään tulostekarttakikkailuja tai kokeiluja.
Kartta-asiat ovat viime aikoina puhuttaneet. Henkilökohtaisesti pidän tulostekarttoja hyvänä asiana etenkin harjoituksissa ja onnistuneilla asetuksilla tulostettuina. Mutta kilpailukäytössä tulostekarttojen ominaisuudet ovat jääneet liki valovuosien päähän painetusta kartasta ja perinteisestä läpikuultavasta ratapainatuksesta. Syynä tulostekarttojen laatuun lienee tilanteeseen sopivien tulostusasetusten löytämisen vaikeus. Mutta jos asetuksia ei löydä, niin menetelmää ei pitäisi käyttää. Itku ja hammasten kiristys siitä tulee, jos hyvä kartoitus on pilattu sitten huonolla lapulla ja hyvä rata huonolla painatuksella.
Mutta sitten asiaan, eli ajatus takaisin Askolaan. Tämän vuoden SM-pikamatkan maastotyyppi tulee muistuttamaan läheisesti kolmen vuoden takaista. Luvassa on pienipiirteistä ja paikoin särmikästä avokalliomaastoa. Maastopohja on kauttaaltaan kohtuullisen hyväkulkuista mutta mäkien ja kumpareiden välit ovat monesti melko tiheitä. Tässä piilevät kilpailun suurimmat haasteet: Miten pitää suoritus teknisesti hallussa, kun näkyvyys vaihtuu rajulla kontrastilla monta kertaa lyhyenkin rastivälin aikana?! Kalliomuodot ovat selkeitä sekä maastossa että kartalla, mutta monilla alueilla muodot ovat samankaltaisia ja siksi samaistamisvaara on olemassa.
Perinteisellä pikamatkalla merkittävää reitinvalintaa vaativia rastivälejä on vähän (lue rivien välistä: puoliympyrän muotoiset kierrot ovat tässä harvoin oikeita valintoja..). Mikroreitinvalintatasolla vaihtoehtoja on aina monia, mutta painotus on syytä olla suoraviivaisessa etenemisessä. Oleellista on löytää omaan tekniikkaan sopivat elementit maastosta, joiden avulla pystyy etemään suoraviivaisesti, vauhdikkaasti ja varmasti.
Ensimmäinen esimerkkiväli on ote hieman selkeämmästä osiosta. Muodot ovat tässä kohtuullisen selkeitä ja paras reitti on aivan viivaa pitkin. Toki loiva kaarto vasemmalta voi sopia ajatuksiin jos haluaa välttämättä murentaa avokalliota. Itse hahmottaisin alusta vain karkean mielikuvan, ja tähtäisin tosissani suoralla suunnalla poikittaiseen suolaikkuun. Tämän jälkeen etupellossa loistaisivat poikittaiset jyrkänteet, joiden välistä on hyvä laskeutua hallittuun rastinottoon.
Toinen esimerkkiväli onkin edellistä vaikeampi. Makrokuvattuna kohteet näyttävät tässä hieman illuusiomaisesti isommilta ja selkeämmiltä mitä ne todellisuudessa ovatkaan (rastiympyrän halkaisija 7mm). Tällä välillä lähtisin itse hakemaan rastinottoa hieman oikealta laidalta. Ensin mäen yli – notko – pieni harjanne ja sitten tuki pitkulaiseen avokalliokumpareeseen, josta tarkalla suunnalla puskan läpi. Puskaan mennessä suunnan lisäksi ajatuksissa tasolla pysyminen ja oikealta häämöttävä kalliokumpare. Mikäli rastiväliä lähtisi toteuttamaan vasemmalta niin selkeiden ennakoiden löytäminen olisi huomattavasti vaikeampaa.
Tunnetusti pelkästään A-finaaliin pääsemiseen vaaditaan lähes virheetön suoritus. Joka vuosi loppukilpailusta on tippunut pois myös muutamia kuumia nimiä. Suunnistustekniikan ja ajatuksen pitää olla timangia heti aamuyhdeksän karsinnassa. Toinen startti heti iltapäivällä koettelee kivasti sitä kuuluisaa turnauskestävyyttäkin. Väsyneenä miehenä on turha lähteä tupla-SM-viikonloppuun.
Timpe 8.9.2005