En tiedä olenko jotain sukua sudelle. Olo on jotenkin vireä, eikä se johdu pelkästään kerman kera nautituista päiväkahveista hikisen pöllimetsäsouvin päätteeksi. Kenties se vireyden lähde on juurikin tuo täytenä loistava kuu, jota aina vähän väliä vilkuilen hämärtyvässä ja viilenevässä illassa. Keli on sopivan rapsakka reilu kymmenen pakkasastetta ja nastakenkä on sopivalla syönnillä. Ohjelmassa on reippaan alkuverryttelyn jälkeen kahden minuutin vauhtileikittelyä kymmenellä toistolla ja hieman kiristyvällä tehoruuvilla. Tarkoitus on juosta rentoa vauhtikestävyyttä askelfrekvenssiä ja vauhdikkuutta koneeseen kaivellen.
Lenkin alkupuoliskolla on viiden minuutin pätkä lumihankea ja sipsuttelen edellisen viikonlopun jalanjäljissäni, joita hirvet ovat hieman viikon aikana sotkeneet, eipä ole kaikki epelit syksyllä kaatuneet. Kohta alkaakin ensimmäinen veto ja samalla myös nautinnollinen kapea metsätienpätkä, jonka isäntä on noin pari viikkoa sitten ajellut lumilingolla puhtaaksi. Alusta on mukavasti pakkaslumesta pehmeä mutta kuitenkin riittävän kova jotta askel on napakan kimmoisa. Keskityn askeltamiseen ja mietin millaista jälkeä mahtaa jäädä selän taakse; onkohan kuviot v-asennossa kuin traktorin jäljiltä vaiko harvassa kuin harakanvarpaat. Samassa mieleen juolahtaa myös viikolla sähköiseen mediaan kantautuneet Toten ”kalajutut” harjoittelun painopisteistä ja rehellisen harjoittelun tekemisestä. Hymyillen totean ajatuksissani että tässähän sitä vetoharjoittelua toteutetaan, jota myös peräänkuulutettiin. Kovia mutta totuudenmukaisia ne Toten teesit olivat.
Vauhtileikittelysetti etenee nautinnollisesti postikorttimaisemissa, kivasti mutkitteleva tie ja avoimesta suljettuun ympäristöön vaihteleva maisema tarjoaa sopivasti virikkeitä. Lähimpään asuttuun taloon on muutama kilometri matkaa, vastaan ei tule yhtään Playstationin pilaamaan nuorta rakkaria huutelemaan ”kannustavia” kirihuutojaan, ilmassa ei leiju hiilimonoksidi vaan kuusenoksissa roikkuvat 15-senttisen naavat kertovat ilman olevan puhtaimmillaan. Tajuntaan iskeytyy vahva tunne mikä selittää täysin senhetkiset motiivit, miksi olen juoksemassa tässä ja nyt. Vaistomaisesti vauhti kasvaa asteen tai pari, ei tunnu missään.
Sykemittarin tuplapiipit kertovat että päivätyö on loppuverryttelyä vailla valmis. Katsaus köyhän miehen peiliin, kuun luomaan varjokuvaan, kertoo että ryhti on edelleen hyvä. Endorfiinintäyteinen ajatus lipuu ohimennen tulevan kesän kisoihin, suurviesteihin ja seuratovereihin. Mielikuvat tavoitteista kristallisoituvat mielessä ja susimainen, häiriötön itsenäinen mielentila saa pilkahduksen sosiaalisesta luonteesta. Niin tai näin, totean ja siirrän maalliset raamini ajatuksineen hetken kuluttua saunan lämpöön. Saattaa se susi olla laumaeläinkin..
Timpe 15.2.2003